Etusivu
Tie maalaismaisemaan…
Olemme virtuaalitalli!
Vuonna 2011 alkupuolella virtuaalipuuhat rupesivat maistumaan suoraan sanottuna puulta. En kuitenkaan tahtonut luopua virtuaalitouhuista täysin, mutta hevosten kisaus ja sivujen päivittely oli tylsää, inhottavaa ja todella ahdistavaa. Virtuaalihevostelu ei ollut enää hauskaa ja harrastus, se oli vain mukana roikkumista ja minulle aikamoista pakkopullaa. Tarkoituksenani oli pystyttää Vaarala uudestaan websin puolelle, mutta menetin hermoni ja kykyni hallita mutkikkaita HTML-koodeja. En osanut käsitellä ulkoasua ja sen tuomia koodinpätkiä, kuvien liittäminen virtuaalitallin sivuille oli tuskaa.. Päätin palata takaisin siihen, mistä lähdinkin. Eli nostaa Vaaralan uuden nimen, ulkoasun ja olemuksen kera takaisin nettisivun palvelimelle.
Vaaralassa kaikki on rentoa ja mukavaa, en tahdo kokea enää virtuaalimaailman tuomia ahdistavia ja inhottavia asioita uudestaan. Tahdon, että niin tallinomistajat, kuin kävijätkin viihtyvät Vaaralan parissa. Hevosia meillä on 20-40 ja tallimme on täysin piirretty, lukuunottamatta oikeita kuvia tallin sivuilla. Haluan nimittäin jakaa kaksi lempiharrastustani samalle sivulle; piiretyt hevoset ja valokuvaaminen.
(c) Tallikauppanamme toimii; Equestrian PRO
——————————————–
10.04.2012. Kaksi kuukautta, kyllä. Huomasin tänään koulussa istuessani, kun meinasin kuolla tylsyyteen pulpetin ja penkin väliin, että tosiaan, mitä virtuaalihommilleni kävi?! Ihan hätkähdin, nostin pääni vasemman käden päältäni ja hieraisin silmiäni. Apua! Minä vain katosin. Hävisin, unohduin. Irtaannuin, löytyykö niitä vielä muitakin sanoja? Kelailin ajatuksiani hetken aikaa, opettajankin jutut menivät aivan toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Mitä jos virtuaalikoppuraiseni olisivat nyt ikääntyneet ihan normaalisti? Montakohan minulla olisi niitä enää edes jäljellä, kaikki varmaan mullan alle – ikäisiä. Helmikuun varsoilta uupuvat sivut ja jos ne olisivat ikääntyneet, olisivat ne jo kisaikäisiä. Konit eivät ole kilpaileet, tuskin kukaan enää edes muistaa minua. Mitä lie kasvateille enää kuuluu? Apua, voinko mä enää palata? Kuitenkin tajusin että olen ihminen, en robootti. Ihminen ajattelee järjellä ja tunteella, koneelliset asiat eivät. Mä olen siis ihminen. Innostus laski uuden vuoden vaihteen jälkeen kuin lehmän häntä enkä saanut kerättyä enää lankoja takaisin kouriin niinkuin ennen. Teki vain painua hiiteen, jättää kaikki, unohtaa ja vaipua syvälle piiloon. Ja niinhän minä tein. Katosin.
No, täytyy katsoa jos palaan. Palaan tai en palaa. Kohtalo, innostus ja elämä näyttää 
Hevoset eivät ikäänny taukoiluni aikana. Hyvä niin, joskus kun palaan takaisin niin minulla ei muuten olisi yhtään konia : D
———————————————-
Meidät saat kiinni sähköpostilla.
Kaikki materiaali on Karoliinan käsialaa, ellei toisin mainita.